Nykyään pelkkä sana "vanhemmat" saa minut juoksemaan pakoon kauhusta ulisten. Ja kokemusteni perusteella, voiko minua siitä syyttää? Eräänkin äidin tapasin ensimmäisen (ja ainoan) kerran eilisillan meikit naamalla ja tukka joka suuntaan sojottaen. Kyseinen emo oli niin onnessaan poikansa tuotua tytön kotiin, että ryhtyi sillä siunaaman hetkellä touhottomaan minulle aamupalaa. Keittiössä oli kuulemma lihapullia, jos minulla oli nälkä ja kahvikin oli juuri tippumassa. Oksennusta nieleskellen yritin kieltäytyä ja poistua mahdollisimman arvokkaasti, vaikka käteni tärisivät niin, etten meinannut saada takkia päälleni.

Kammottavampaa oli kuitenkin erään entisen poikaystäväni isän käytös. Olimme jo jonkin aikaa seurustelleet poikaystäväni kanssa. Minulle oli kuitenkin alusta asti selvää, etten isän mielestä ollut pojalle riittävän hyvä. Isä jaksoi joka välissä tiputella kommentteja Maija-nimisestä fiksusta tytöstä, joka olisi paljon parempi miniäehdokas. Yritin olla kiinnittämättä mitään huomiota puheisiin, enhän minä isän kanssa seurustellut. Itseasiassa, välttelin kaikin mahdollisin tavoin isän tapaamista. Eräänä iltana olimme poikaystäväni kanssa menossa hyvän ystäväni juhliin. Isä tylysti ilmoitti tulevansa hakemaan poikaansa joskus puolen yön aikaan. Satuin asumaan aivan juhlapaikan lähellä, ja kerroinkin isälle, että poikaystäväni voisi yöpyä luonani. Eihän nyt kukaan hyvistä juhlista ennen aamua lähde kotiin? Isä katsoi minua kuin viikon vanhaa raatoa ja totesi halveksuen: "No sun luona saakin varmaan kuka tahansa vieras mies olla yötä." Eipä ole ennen keski-ikäinen perheellinen mies huoraksi sanonutkaan..